Uusi vuosi, vanhat kujeet
San Antonio ja uusi vuosi
Austin jäi taakse jo ennen kymmentä aamulla. Jätettiin ainakin hotellille reippaasti aikaa siivota meidän huone seuraaville majoittujille kuosiin. Alun perin reilun 200 taalan huoneesta ja 40 taalan valet-pysäköinnistä minulta veloitettiin 193 dollaria. Eli saimme reilun hyvityksen siitä, että jouduimme odottamaan huonetta liian pitkään. Hyvä homma ja mahdollisesti vaikuttaa aika paljon siihen arvosteluun, jonka tripadvisorille laitan jahka täältä joskus pääsen kasaamaan ajatuksia.
Nyt oli ensimmäinen aamu, että koko porukka sai nukuttua melkein puoli seitsemään. Hiljainen toive sisäisen kellon tottumisesta tähän aikaan alkaa toteutumaan. Hotkaisimme aamupalan (ei vieläkään värimuroja) ja pakkasimme kamat autoon. Heti alkumatkasta meitä odotti iloinen yllätys: lämpötila alkoi nousemaan tämän retken ennätyslukemiin. Reilu 150km ja auton mittari näytti jopa 12 astetta lämpimän puolella! Wohoo! Ajoimme tämänkin päivän aivan sateen rajamailla, mutta ainakin iltaa kohden ilma näyttää kirkastuvan. Tosin ehtoolle lämpöä on luvattu enää 8-9 astetta, eli tuplapöksyt menee nuorelle naiselle jalkaan, jahka tästä lähdetään jalan liikkumaan.
Heti matkan alussa Nissan valitteli janoisuuttaan, tankki alkoi olemaan tyhjä. Hilpaisimme matkan varrelle osuneelle QT-asemalle, jossa gallona regular-bensaa maksoi 1,79 taalaa. Eli tankki täyteen 26 taalalla. On tämä perkele työmaa, ei ihme, että autot on isoja ja turvallisia. Vertailtiin siinä, että kaksikymppisellä saa kotona noin 13 litraa - eli nelisen gallonaa. Yritän olla suomalaisen järjestelmän puolestapuhuja kaikkialla, minne menenkin, mutta kyllä tämä ihmisten ällistely, kun kerron että aiemmin Suomessa uber oli laiton, tai että bensa maksaa hemmetin paljon liikaa tai että emme saa tilata viiniä suoraan tuottajalta USA:n viinitarhalta suoraan kotiin, hieman korpeaa. Toisaalta, meillä on turvallinen ja lämmin koti ja nappula on leikattu kolme kertaa niin kalliin kaavan mukaan, etten koskaan pääse tienaamaan niin paljoa, että ehtisin veroillani edes ne leikkaukset kuittaamaan suoritetuiksi.
San Antonion Hampton Inn oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Sisäänkirjautuminen sujui nopeasti vaikka olimme edellä aikaamme. Pääsimme majoittumaan ja siihen kaivattuun pyykin pesemiseen. Reilun tunnin latautumisen jälkeen sain puhtaat vaatteet kuivurista pois ja olimme valmiita valloittamaan maailman. Ensimmäisenä suuntana kävelylle oli Fogo De Chao-ravintola. Olin jo aikoja sitten tehnyt sinne pöytävarauksen klo 17.30 kattaukseen. Tuo ennakkovaraus osoittautui yhdeksi retken fiksuimmista päätöksistä, koska se - hotellin tavoin - oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Palvelukulttuuri täällä on omaa luokkaansa. Kun palkka muodostuu siitä, kuinka paljon asiakkaat jättävät tippiä, motivaatio-ongelmaiset hakeutuvat hyvin nopeasti muihin töihin. Kirjoitin tuohon aluksi aika pitkän avautumisen siitä, miten tuo sama palkkausjärjestelmä voisi tehdä Suomesta paremman, mutta mikäpä minä olen valtiontalouden ongelmia ratkomaan. Antaa viisaampien tehdä se.
Fogo De Chao mainostaa itseään liharavintolana - varma valinta, kun mukana on silkalla proteiinilla elävä mies. Olen jo aiemmin omalla opintomatkallani ja myöhemmin Pazn kanssa käynyt kyseisen ketjun ravintolassa syömässä itseni kipeäksi ja sama meno jatkui. Ruoka oli hyvää, salaattipöytä monipuolinen ja pöytään tarjotut lihat lisukkeineen ylimaallisen herkullisia. Reilun tunnin syömisen jälkeen olimme valmiita tilaamaan myös vanhemmille pyörätuolit ja maksamaan laskun. Minun mastercard ei toiminut (nostin sillä aiemmin päivällä Wholefoodsin atm-automaatista käteistä, mutta ainakaan vielä pankista ei ole tullut infoa siitä, onko kortin tiedot pöllitty) mutta visalla laskun sai kuitattua ja pääsimme ulos ravintolasta.
Ravintolasta oli reilun kymmenen minuutin kävely juhlapaikoille Riverwalkin ympäristössä. San Antonio on siitä epätyypillinen amerikkalainen kaupunki, että täällä on helppo kulkea kävelemällä. Varsinkin pienen kanavan molemmin puolin rakennettu riverwalk-kävelykatu on kaunis. Nyt jouluvalaistuksessa se oli vielä kauniimpi kuin kesäkuumalla. Ihmisiä oli meidän lisäksi liikkeellä parikymmentä tuhatta, joten eteneminen ei ollut nopeaa ja helppoa, mutta eihän tätä ole kiireellä tultu pilaamaan. Tämä uuden vuoden juhlinta täällä on koko perheelle sopiva tapahtuma, humalaisia ei juurikaan näkynyt ja perheillä oli lapset mukana. Aikuisilla ja lapsilla oli hassuja hattuja, vilkkuvia silmälaseja ja Mardi Gras-helminauhoja kaulassa, ilmassa raikui musiikki ja juhlapillien äänet, satunnaiset ohikulkijat pysähtyivät toivottamaan tytölle hyvää uutta vuotta ja kaikkialla oli iloinen festivaalitunnelma. Itse festivaalialueella oli tivolilaitteita ja ruokakojuja, vilkkuvia valoja ja live musiikkia. Raketteja en nähnyt ainoatakaan ennen virallista klo 24.00 aikaa, mutta aina silloin tällöin jostain kuului ääniä kun nurkan takana joku ampui omiaan. Kello oli vasta puoli yhdeksän aikaan illalla, kun tunsin tutun korvennuksen rintalastan alla. Vuosien ylipaino, tupakointi ja kahvin lipittäminen (sekä perintötekijät) ovat aiheuttaneet minulle mojovan refluksin. Ja kun närästyskohtaus iskee, niin silloin on avun oltava todella lähellä. Tällä kertaa se apu ei ollut käsilaukussa, vaan juuri siinä hotellille jääneessä toisessa kassissa. Kivusta kananlihalla palasimme kotiluolaan ja sain lääkittyä itseni noin puoli tuntia liian myöhään, koska se perkeleen kohtaus oli täysillä päällä. Pari kaveria ovat aikanaan joutuneet ambulanssilla sairaalaan tuon kohtauksen aikana, enkä kyllä ihmettele laisinkaan. Kun kohtaus pääsee liian pitkälle, ei pysty tekemään mitään muuta kuin heijaamaan itseään edestakaisin ja toivomaan, että tällä kertaa tämä rintakipu olisikin sydänperäistä ja päästäisi pian pois näistä tuskista.
Ei-yhtään-niin-nopeiden parin tunnin päästä elämä alkoi helpottamaan ja lääkitys puremaan. Kaiken logiikan vastaisesti nappula oli pitänyt itseään hereillä sen ajan karaoke-emännän töitä kokeillessa ja iloiset joululaulut olivat raikuneet meidän huoneesta. Pakkasimme nappulalle roimasti vaatetta päälle, vastamelukuulokkeet korville ja lähdimme vielä kerran pihalle ällistelemään kahdeltatoista ammuttavia raketteja. Koko kaupungin keskusta on kuorrutettu poliiseilla, niitä oli lähes joka risteyksessä ohjaamassa liikennettä ja valvomassa yleistä järjestystä. Parkkialueiden hinnat ovat pompsahtaneet 20 taalaan, hotellien parkkihallit on suljettu vain asiakkaille ja vielä vähän ennen kahtatoista kadut olivat täynnä epätoivoisia parkkipaikkojen etsijöitä. Emme enää toisella kierroksella menneet ihan ytimen pelipaikoille, vaan jäimme jollekin sillalle muutaman tuhannen muun ihmisen kanssa katselemaan raketteja. Ja tulihan niitä, vartin ajan taivaalle ammuttiin toinen toistaan upeampia pommeja. Rakettien loputtua valuimme muun ihmismeren mukana hotellille ja nukkumaan.
Olen aina sanonut niille, jotka ihmettelevät että kuinka me uskallamme ottaa lapsen mukaan reissuun ja mennä toiselle puolelle maapalloa, "koska siellähän voi tapahtua mitä vain", että jos annamme pelolle vallan, niin silloin vihollinen on voittanut. Tällä reissulla kuitenkin jälleen kerran huomasin sen, että isoissa ihmisjoukoissa liikkuessa tulee tarkemmin seurattua ympäristöään. Raketteja sillalta katsoessa molemmat meistä oli seurannut valkoista rekkaa, joka oli pysäköity sillan puoliväliin, että lähteekö se jyräämään ihmisiä vai onko se täytetty räjähteillä. Ilmeisesti kyseessä oli paikallisen tv-kanavan kuvausrekka. Vituttaa myöntää, että nuo maailman hullut tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen turvallisuudentunteeseen. Mutta vieläkään en jätä yhtään reissua tekemättä sen vuoksi, että pelkäsin kotoa lähtemistä. Tietysti tässä painaa myös se, että olemme arkityössämme jatkuvasti väkivallan uhan alla, joten mitä se muuttaisi vaikka sama jatkuisi maailmalla? Me lähdetään sitten kun meidän aika on lähteä, eikä sitä tapaa tai aikaa onneksi vielä ole tiedossa.
Lähtemistä tulee harjoiteltua huomenna. Ohjelmassa on siirtymä Baton Rougeen. Nyt edessä on kaksi reipasta ajopäivää ja sen jälkeen lomailu jatkuu.
Austin jäi taakse jo ennen kymmentä aamulla. Jätettiin ainakin hotellille reippaasti aikaa siivota meidän huone seuraaville majoittujille kuosiin. Alun perin reilun 200 taalan huoneesta ja 40 taalan valet-pysäköinnistä minulta veloitettiin 193 dollaria. Eli saimme reilun hyvityksen siitä, että jouduimme odottamaan huonetta liian pitkään. Hyvä homma ja mahdollisesti vaikuttaa aika paljon siihen arvosteluun, jonka tripadvisorille laitan jahka täältä joskus pääsen kasaamaan ajatuksia.
Nyt oli ensimmäinen aamu, että koko porukka sai nukuttua melkein puoli seitsemään. Hiljainen toive sisäisen kellon tottumisesta tähän aikaan alkaa toteutumaan. Hotkaisimme aamupalan (ei vieläkään värimuroja) ja pakkasimme kamat autoon. Heti alkumatkasta meitä odotti iloinen yllätys: lämpötila alkoi nousemaan tämän retken ennätyslukemiin. Reilu 150km ja auton mittari näytti jopa 12 astetta lämpimän puolella! Wohoo! Ajoimme tämänkin päivän aivan sateen rajamailla, mutta ainakin iltaa kohden ilma näyttää kirkastuvan. Tosin ehtoolle lämpöä on luvattu enää 8-9 astetta, eli tuplapöksyt menee nuorelle naiselle jalkaan, jahka tästä lähdetään jalan liikkumaan.
Heti matkan alussa Nissan valitteli janoisuuttaan, tankki alkoi olemaan tyhjä. Hilpaisimme matkan varrelle osuneelle QT-asemalle, jossa gallona regular-bensaa maksoi 1,79 taalaa. Eli tankki täyteen 26 taalalla. On tämä perkele työmaa, ei ihme, että autot on isoja ja turvallisia. Vertailtiin siinä, että kaksikymppisellä saa kotona noin 13 litraa - eli nelisen gallonaa. Yritän olla suomalaisen järjestelmän puolestapuhuja kaikkialla, minne menenkin, mutta kyllä tämä ihmisten ällistely, kun kerron että aiemmin Suomessa uber oli laiton, tai että bensa maksaa hemmetin paljon liikaa tai että emme saa tilata viiniä suoraan tuottajalta USA:n viinitarhalta suoraan kotiin, hieman korpeaa. Toisaalta, meillä on turvallinen ja lämmin koti ja nappula on leikattu kolme kertaa niin kalliin kaavan mukaan, etten koskaan pääse tienaamaan niin paljoa, että ehtisin veroillani edes ne leikkaukset kuittaamaan suoritetuiksi.
San Antonion Hampton Inn oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Sisäänkirjautuminen sujui nopeasti vaikka olimme edellä aikaamme. Pääsimme majoittumaan ja siihen kaivattuun pyykin pesemiseen. Reilun tunnin latautumisen jälkeen sain puhtaat vaatteet kuivurista pois ja olimme valmiita valloittamaan maailman. Ensimmäisenä suuntana kävelylle oli Fogo De Chao-ravintola. Olin jo aikoja sitten tehnyt sinne pöytävarauksen klo 17.30 kattaukseen. Tuo ennakkovaraus osoittautui yhdeksi retken fiksuimmista päätöksistä, koska se - hotellin tavoin - oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Palvelukulttuuri täällä on omaa luokkaansa. Kun palkka muodostuu siitä, kuinka paljon asiakkaat jättävät tippiä, motivaatio-ongelmaiset hakeutuvat hyvin nopeasti muihin töihin. Kirjoitin tuohon aluksi aika pitkän avautumisen siitä, miten tuo sama palkkausjärjestelmä voisi tehdä Suomesta paremman, mutta mikäpä minä olen valtiontalouden ongelmia ratkomaan. Antaa viisaampien tehdä se.
Fogo De Chao mainostaa itseään liharavintolana - varma valinta, kun mukana on silkalla proteiinilla elävä mies. Olen jo aiemmin omalla opintomatkallani ja myöhemmin Pazn kanssa käynyt kyseisen ketjun ravintolassa syömässä itseni kipeäksi ja sama meno jatkui. Ruoka oli hyvää, salaattipöytä monipuolinen ja pöytään tarjotut lihat lisukkeineen ylimaallisen herkullisia. Reilun tunnin syömisen jälkeen olimme valmiita tilaamaan myös vanhemmille pyörätuolit ja maksamaan laskun. Minun mastercard ei toiminut (nostin sillä aiemmin päivällä Wholefoodsin atm-automaatista käteistä, mutta ainakaan vielä pankista ei ole tullut infoa siitä, onko kortin tiedot pöllitty) mutta visalla laskun sai kuitattua ja pääsimme ulos ravintolasta.
Ravintolasta oli reilun kymmenen minuutin kävely juhlapaikoille Riverwalkin ympäristössä. San Antonio on siitä epätyypillinen amerikkalainen kaupunki, että täällä on helppo kulkea kävelemällä. Varsinkin pienen kanavan molemmin puolin rakennettu riverwalk-kävelykatu on kaunis. Nyt jouluvalaistuksessa se oli vielä kauniimpi kuin kesäkuumalla. Ihmisiä oli meidän lisäksi liikkeellä parikymmentä tuhatta, joten eteneminen ei ollut nopeaa ja helppoa, mutta eihän tätä ole kiireellä tultu pilaamaan. Tämä uuden vuoden juhlinta täällä on koko perheelle sopiva tapahtuma, humalaisia ei juurikaan näkynyt ja perheillä oli lapset mukana. Aikuisilla ja lapsilla oli hassuja hattuja, vilkkuvia silmälaseja ja Mardi Gras-helminauhoja kaulassa, ilmassa raikui musiikki ja juhlapillien äänet, satunnaiset ohikulkijat pysähtyivät toivottamaan tytölle hyvää uutta vuotta ja kaikkialla oli iloinen festivaalitunnelma. Itse festivaalialueella oli tivolilaitteita ja ruokakojuja, vilkkuvia valoja ja live musiikkia. Raketteja en nähnyt ainoatakaan ennen virallista klo 24.00 aikaa, mutta aina silloin tällöin jostain kuului ääniä kun nurkan takana joku ampui omiaan. Kello oli vasta puoli yhdeksän aikaan illalla, kun tunsin tutun korvennuksen rintalastan alla. Vuosien ylipaino, tupakointi ja kahvin lipittäminen (sekä perintötekijät) ovat aiheuttaneet minulle mojovan refluksin. Ja kun närästyskohtaus iskee, niin silloin on avun oltava todella lähellä. Tällä kertaa se apu ei ollut käsilaukussa, vaan juuri siinä hotellille jääneessä toisessa kassissa. Kivusta kananlihalla palasimme kotiluolaan ja sain lääkittyä itseni noin puoli tuntia liian myöhään, koska se perkeleen kohtaus oli täysillä päällä. Pari kaveria ovat aikanaan joutuneet ambulanssilla sairaalaan tuon kohtauksen aikana, enkä kyllä ihmettele laisinkaan. Kun kohtaus pääsee liian pitkälle, ei pysty tekemään mitään muuta kuin heijaamaan itseään edestakaisin ja toivomaan, että tällä kertaa tämä rintakipu olisikin sydänperäistä ja päästäisi pian pois näistä tuskista.
Ei-yhtään-niin-nopeiden parin tunnin päästä elämä alkoi helpottamaan ja lääkitys puremaan. Kaiken logiikan vastaisesti nappula oli pitänyt itseään hereillä sen ajan karaoke-emännän töitä kokeillessa ja iloiset joululaulut olivat raikuneet meidän huoneesta. Pakkasimme nappulalle roimasti vaatetta päälle, vastamelukuulokkeet korville ja lähdimme vielä kerran pihalle ällistelemään kahdeltatoista ammuttavia raketteja. Koko kaupungin keskusta on kuorrutettu poliiseilla, niitä oli lähes joka risteyksessä ohjaamassa liikennettä ja valvomassa yleistä järjestystä. Parkkialueiden hinnat ovat pompsahtaneet 20 taalaan, hotellien parkkihallit on suljettu vain asiakkaille ja vielä vähän ennen kahtatoista kadut olivat täynnä epätoivoisia parkkipaikkojen etsijöitä. Emme enää toisella kierroksella menneet ihan ytimen pelipaikoille, vaan jäimme jollekin sillalle muutaman tuhannen muun ihmisen kanssa katselemaan raketteja. Ja tulihan niitä, vartin ajan taivaalle ammuttiin toinen toistaan upeampia pommeja. Rakettien loputtua valuimme muun ihmismeren mukana hotellille ja nukkumaan.
Olen aina sanonut niille, jotka ihmettelevät että kuinka me uskallamme ottaa lapsen mukaan reissuun ja mennä toiselle puolelle maapalloa, "koska siellähän voi tapahtua mitä vain", että jos annamme pelolle vallan, niin silloin vihollinen on voittanut. Tällä reissulla kuitenkin jälleen kerran huomasin sen, että isoissa ihmisjoukoissa liikkuessa tulee tarkemmin seurattua ympäristöään. Raketteja sillalta katsoessa molemmat meistä oli seurannut valkoista rekkaa, joka oli pysäköity sillan puoliväliin, että lähteekö se jyräämään ihmisiä vai onko se täytetty räjähteillä. Ilmeisesti kyseessä oli paikallisen tv-kanavan kuvausrekka. Vituttaa myöntää, että nuo maailman hullut tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen turvallisuudentunteeseen. Mutta vieläkään en jätä yhtään reissua tekemättä sen vuoksi, että pelkäsin kotoa lähtemistä. Tietysti tässä painaa myös se, että olemme arkityössämme jatkuvasti väkivallan uhan alla, joten mitä se muuttaisi vaikka sama jatkuisi maailmalla? Me lähdetään sitten kun meidän aika on lähteä, eikä sitä tapaa tai aikaa onneksi vielä ole tiedossa.
Lähtemistä tulee harjoiteltua huomenna. Ohjelmassa on siirtymä Baton Rougeen. Nyt edessä on kaksi reipasta ajopäivää ja sen jälkeen lomailu jatkuu.
Kommentit
Lähetä kommentti