9000 km lentokoneessa
Pieneksi se mersu käy, kun autoon pakataan kolme isoa kovaa matkalaukkua, yksi pehmeä olkalaukku, rinkka, pyörätuoli, kolme käsimatkatavarareppua, kolme aikuista ja yksi lapsi. Nyt on matkustettu kotiin ja napakkaan, 19 asteen pakkaseen. Ei tunnu yhtään hyvältä. Ei sitten niin yhtään ja tämä ahtaus & kylmyys ei edistä riemukasta kotiinpaluuta.
Heräsin hotellissa viiden aikaan siihen, että pyykinpesukone jostain syystä pahoitti mielensä ja alkoi piippaamaan. Illalla oltiin jo huomattu se, että kuivausrumpu ei toimi. Tai siis kyllä se lämmitti, mutta ei pyörittänyt vaatteita - eli vähän sama, kuin olisi laittanut pesukoneesta vaatteet uuniin kuivumaan. Mutta levittelin märkiä vaatteita ympäri huoneistoa ja laitoin lämmitystä isommalle, ja kyllä osa ehti kuivamaan lähes kokonaan aamuun mennessä.
Muu perhe heräili tunnin-parin päästä minun jälkeeni ja aamupalan syömisen jälkeen oli aika koordinoidusti siirtyä alakertaan uloskirjautumaan ja pakkaamaan autoa. Onneksi olimme jo edellisenä päivänä tehneet sen isoimman homman ja laittaneet 90% tavaroista oikeisiin laukkuihin ja lähes ladanneet käsimatkatavarareput. Hotellista ei ollut mitenkään kovin nopeaa palvelua, mutta pääsin kuin pääsinkin ennen eläkeikää tiskille luovuttamaan avaimen ja kertomaan terveisiä toimimattomasta kuivurista.
Meillä oli koko päivä aikaa törsättävänä. Koska reissulla ei oltu vielä tarpeeksi nähty kulttuuria, ajoimme hotellin lähellä olleeseen Frostin tiedemuseoon. Se oli saanut tripadvisorissa hyvät arvosanat lapsiperheiden viihtymispaikkana ja sopivalla etäisyydellä. Ja olihan se iloinen yllätys - näyttelyitä oli parissa rakennuksessa ja neljässä eri kerroksessa. Se oli sekoitus tiedekeskusta, museota ja akvaarioita. Nappasimme museon kahvilassa kevyen lounaan ja kahvit ennen kuin jatkoimme kierrosta. Ihan kaikkia osastoja emme kiertäneet, koska Paz oli aamulla pukenut ostohousut jalkaansa ja hänellä poltteli päästä Sawgrass Mills-outlettiin. Mutta muutaman tunnin jälkeen jätimme Miamin taakse ja lähdimme ensin pyörähtämään Dolphin Mall-keskuksessa, koska siellä on iso Bass Pro Shop. Bass Pro Shopit on aivan ihania paikkoja ihmisille, jotka liikkuvat luonnossa, metsästävät, veneilevät ja kalastavat - eli juuri niille, jonkalaisia me emme ole. Mutta silti jollain perverssillä tavalla olemme mieltyneet niiden t-paitavalikoimiin ja käymme kadehtimassa mönkijöitä, polkuveneitä (vain 500$) ja ponttoonien avulla kelluvia olohuoneita. Ja ne myyntiesittelyt ovat hulvattomia! Kun minä vielä joskus täräytän samalla asenteella omalle puodille
kahdenkymmenen kuution akvaarion ja täytetyn härän, niin johan paikkakunnan mummoilla on ällisteltävää.
Bassin jälkeen piti päästä vielä kerran Five Belowlle - koska yhteen laukkuun oli jäänyt ihan turhaa tilaa. Googlen osoitteen perusteella alta kymmenen kilometrin päässä olisi voinut sellainen olla. Olihan siellä varmaan vaikka mitä, oli aikuisten videopaikkoja, asuntovaunualueita, espanjaksi kirjoitettuja kylttejä ja aika vähän vaaleaihoisia liikkeellä. Kun meidän auto oli parhaimmasta päästä, pidimme parhaana ratkaisuna hakeutua vähän vauraammille alueille. Tietty käytiin tankkaamassa auto siellä kurjemmalla puolella Miamia, pitäähän se kokeilla, että ammutaanko auton ulkopuolelle herkemmin kuin autoon sisälle. Ei ammuttu, koska pääsimme sieltä vielä pois.
Palasimme Dolphin Mallille vielä etsimään ruokaa. Paz ja idea Sawgrass Mallista äänestettiin kumoon, koska törsättävä aika alkoi hiljalleen loppumaan ja sinne olisi ollut 60 km:n matka, kun Dolphinilta kentälle oli alta 20km. Periaatteessa reitin ostarille olisi pitänyt olla tuttu, koska olimme sitä kolme kertaa saman päivän aikana ajaneet, mutta niin vain me otettiin kiertoreitti parilla lisämutkalla. Ostohousut olivat kuivuneet, eikä mistään tuntunut enää löytyvän edes englanninkielistä ruokalistaa, vaan kaikki feissaritkin porisivat meille espanjaa. Että hola vaan Dolphin Mall ja kohti lentokentän Hertzin autopalautusta. Se sentään löytyi helposti ja suurimmaksi osaksi kuskin ulkomuistista.
Kun aloimme purkautumaan Cadillacista Hertzin pisteellä ja henkilökunta näki, että ekana kyydistä tipahti pienikokoinen pyörätuoli, niin meidän aikeet matkustaa lentokenttäjunalla tyrmättiin suoriltaan. Yksi papparainen Hertzin takissaan kävi heittämässä meidät Cadillacilla suoraan oikean terminaalin eteen. Siitä sitten ei ollut enää matka eikä mikään repiä koko maallinen omaisuus paggage dropiin ja rullailla turvatarkastusjonoon.
Olimme kuutioineet, että kentällä on hyvin aikaa syödä kunnolla. Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty, ja matkan teemaa mukaellen jos kone olisi lähtenyt ajallaan, olisimme voineet kävellä yhtä soittoa turvatarkastuksesta lentokenttäjunan kautta koneeseen. Onneksi kone oli vähän myöhässä ja ehdimme nappaamaan pikaiset pizzapalat iltapalaksi ennen kuin päästiin Finnairin kyytiin. Nuoriso-osasto teki kaikkensa, että viimeinen matkapäivä olisi mahdollisimman jännittävä ja tasaisin väliajoin ilmoitteli että hetki sitten olisi pitänyt päästä vessahommiin. Kun vessaan päästiin, niin mitään ei tietenkään tapahtumut.. Ja sama homma uudestaan viidentoista minuutin kuluttua. Noron vastavoima-aika on nyt sitten alkanut.
Koneessa nuorison vinkuminen jatkui siihen saakka, kun hän nukahti armolliseen uneen muutaman tunnin ajaksi. Minä ja isänsä suljimme myös silmät parin tunnin ajaksi, mutta tavoite oli, ettei nukuttaisi koko matkaa jotta pääsemme nyt ehtoolla nukkumaan ja mahdollisimman nopeasti siirtämään kellon tähän paikalliseen aikaan. Helsinki selvitettiin ilman juoksemista - sekin on kivaa vaihtelua lapsen kanssa reissatessa. Nappasimme teuhakkeelle tuloputkesta suoraan yhden lentokentän pyörätuolin ja rullailimme sen kanssa tullin kautta toiseen päähän terminaalia. Oulun kone lähti kymmenen minuuttia etuajassa - toinen iloinen yllätys - ja sitten olimmekin jo täällä lumisessa, kylmässä ja vihamielisessä pohjolassa. Täyteen pakatussa autossa ahtaalla paikalla odottamassa, että joku muu tulee avaamaan takaoven ja pyöräyttää minut ulos täältä.
Nyt ei aivot riitä mihinkään muuhun, kuin hernekeiton ja saunan lämmittämiseen. Yhteenvetoa ja kuvia myöhemmin.
Heräsin hotellissa viiden aikaan siihen, että pyykinpesukone jostain syystä pahoitti mielensä ja alkoi piippaamaan. Illalla oltiin jo huomattu se, että kuivausrumpu ei toimi. Tai siis kyllä se lämmitti, mutta ei pyörittänyt vaatteita - eli vähän sama, kuin olisi laittanut pesukoneesta vaatteet uuniin kuivumaan. Mutta levittelin märkiä vaatteita ympäri huoneistoa ja laitoin lämmitystä isommalle, ja kyllä osa ehti kuivamaan lähes kokonaan aamuun mennessä.
Muu perhe heräili tunnin-parin päästä minun jälkeeni ja aamupalan syömisen jälkeen oli aika koordinoidusti siirtyä alakertaan uloskirjautumaan ja pakkaamaan autoa. Onneksi olimme jo edellisenä päivänä tehneet sen isoimman homman ja laittaneet 90% tavaroista oikeisiin laukkuihin ja lähes ladanneet käsimatkatavarareput. Hotellista ei ollut mitenkään kovin nopeaa palvelua, mutta pääsin kuin pääsinkin ennen eläkeikää tiskille luovuttamaan avaimen ja kertomaan terveisiä toimimattomasta kuivurista.
Meillä oli koko päivä aikaa törsättävänä. Koska reissulla ei oltu vielä tarpeeksi nähty kulttuuria, ajoimme hotellin lähellä olleeseen Frostin tiedemuseoon. Se oli saanut tripadvisorissa hyvät arvosanat lapsiperheiden viihtymispaikkana ja sopivalla etäisyydellä. Ja olihan se iloinen yllätys - näyttelyitä oli parissa rakennuksessa ja neljässä eri kerroksessa. Se oli sekoitus tiedekeskusta, museota ja akvaarioita. Nappasimme museon kahvilassa kevyen lounaan ja kahvit ennen kuin jatkoimme kierrosta. Ihan kaikkia osastoja emme kiertäneet, koska Paz oli aamulla pukenut ostohousut jalkaansa ja hänellä poltteli päästä Sawgrass Mills-outlettiin. Mutta muutaman tunnin jälkeen jätimme Miamin taakse ja lähdimme ensin pyörähtämään Dolphin Mall-keskuksessa, koska siellä on iso Bass Pro Shop. Bass Pro Shopit on aivan ihania paikkoja ihmisille, jotka liikkuvat luonnossa, metsästävät, veneilevät ja kalastavat - eli juuri niille, jonkalaisia me emme ole. Mutta silti jollain perverssillä tavalla olemme mieltyneet niiden t-paitavalikoimiin ja käymme kadehtimassa mönkijöitä, polkuveneitä (vain 500$) ja ponttoonien avulla kelluvia olohuoneita. Ja ne myyntiesittelyt ovat hulvattomia! Kun minä vielä joskus täräytän samalla asenteella omalle puodille
kahdenkymmenen kuution akvaarion ja täytetyn härän, niin johan paikkakunnan mummoilla on ällisteltävää.
Bassin jälkeen piti päästä vielä kerran Five Belowlle - koska yhteen laukkuun oli jäänyt ihan turhaa tilaa. Googlen osoitteen perusteella alta kymmenen kilometrin päässä olisi voinut sellainen olla. Olihan siellä varmaan vaikka mitä, oli aikuisten videopaikkoja, asuntovaunualueita, espanjaksi kirjoitettuja kylttejä ja aika vähän vaaleaihoisia liikkeellä. Kun meidän auto oli parhaimmasta päästä, pidimme parhaana ratkaisuna hakeutua vähän vauraammille alueille. Tietty käytiin tankkaamassa auto siellä kurjemmalla puolella Miamia, pitäähän se kokeilla, että ammutaanko auton ulkopuolelle herkemmin kuin autoon sisälle. Ei ammuttu, koska pääsimme sieltä vielä pois.
Palasimme Dolphin Mallille vielä etsimään ruokaa. Paz ja idea Sawgrass Mallista äänestettiin kumoon, koska törsättävä aika alkoi hiljalleen loppumaan ja sinne olisi ollut 60 km:n matka, kun Dolphinilta kentälle oli alta 20km. Periaatteessa reitin ostarille olisi pitänyt olla tuttu, koska olimme sitä kolme kertaa saman päivän aikana ajaneet, mutta niin vain me otettiin kiertoreitti parilla lisämutkalla. Ostohousut olivat kuivuneet, eikä mistään tuntunut enää löytyvän edes englanninkielistä ruokalistaa, vaan kaikki feissaritkin porisivat meille espanjaa. Että hola vaan Dolphin Mall ja kohti lentokentän Hertzin autopalautusta. Se sentään löytyi helposti ja suurimmaksi osaksi kuskin ulkomuistista.
Kun aloimme purkautumaan Cadillacista Hertzin pisteellä ja henkilökunta näki, että ekana kyydistä tipahti pienikokoinen pyörätuoli, niin meidän aikeet matkustaa lentokenttäjunalla tyrmättiin suoriltaan. Yksi papparainen Hertzin takissaan kävi heittämässä meidät Cadillacilla suoraan oikean terminaalin eteen. Siitä sitten ei ollut enää matka eikä mikään repiä koko maallinen omaisuus paggage dropiin ja rullailla turvatarkastusjonoon.
Olimme kuutioineet, että kentällä on hyvin aikaa syödä kunnolla. Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty, ja matkan teemaa mukaellen jos kone olisi lähtenyt ajallaan, olisimme voineet kävellä yhtä soittoa turvatarkastuksesta lentokenttäjunan kautta koneeseen. Onneksi kone oli vähän myöhässä ja ehdimme nappaamaan pikaiset pizzapalat iltapalaksi ennen kuin päästiin Finnairin kyytiin. Nuoriso-osasto teki kaikkensa, että viimeinen matkapäivä olisi mahdollisimman jännittävä ja tasaisin väliajoin ilmoitteli että hetki sitten olisi pitänyt päästä vessahommiin. Kun vessaan päästiin, niin mitään ei tietenkään tapahtumut.. Ja sama homma uudestaan viidentoista minuutin kuluttua. Noron vastavoima-aika on nyt sitten alkanut.
Koneessa nuorison vinkuminen jatkui siihen saakka, kun hän nukahti armolliseen uneen muutaman tunnin ajaksi. Minä ja isänsä suljimme myös silmät parin tunnin ajaksi, mutta tavoite oli, ettei nukuttaisi koko matkaa jotta pääsemme nyt ehtoolla nukkumaan ja mahdollisimman nopeasti siirtämään kellon tähän paikalliseen aikaan. Helsinki selvitettiin ilman juoksemista - sekin on kivaa vaihtelua lapsen kanssa reissatessa. Nappasimme teuhakkeelle tuloputkesta suoraan yhden lentokentän pyörätuolin ja rullailimme sen kanssa tullin kautta toiseen päähän terminaalia. Oulun kone lähti kymmenen minuuttia etuajassa - toinen iloinen yllätys - ja sitten olimmekin jo täällä lumisessa, kylmässä ja vihamielisessä pohjolassa. Täyteen pakatussa autossa ahtaalla paikalla odottamassa, että joku muu tulee avaamaan takaoven ja pyöräyttää minut ulos täältä.
Nyt ei aivot riitä mihinkään muuhun, kuin hernekeiton ja saunan lämmittämiseen. Yhteenvetoa ja kuvia myöhemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti