31 päivää lähtöön
Se olisi kuukausi matkan alkuun. Vaikka minä yleensä jännitän reissuja - varsinkin lentämisen osuutta - niin siitä ei ole kyse nyt, kun kikkailen hereillä vähän vaille kolme aamuyöllä. Uni vain ajoi ohi pysähtymättä, ja tämä yö menee sitten reissua suunnitellessa ja kauhuskenaarioita pienessä mielessä kehitellessä. Melatoniini ei tähän yöhön auttanut, enkä kehtaa enää tähän aikaan alkaa lääkitsemään itseäni konjakkilasillisella, koska neljän tunnin päästä pitäisi hypätä auton rattiin ja kuljettaa nappula kouluun.
Mutta takaisin matkaan. Tähän mennessä tapahtunutta:
Finnair on vaihtanut menomatkan Helsinki-Lontoon välin lentokoneen siihen uuteen, 350-sarjan koneeseen. Jos tuo olisi ollut tiedossa jo lentoja varatessa, me oltaisiin päräytetty menomatka business-luokassa. Nyt säästettiin muutama tonni sillä, ettei tiedetty. Vaikka lennämme kohtalaisen paljon, tuohon uuteen koneeseen ei olla aiemmin päästy ja odotan sitä innolla. Tyttö-riepu on kehitellyt itselleen uuden mielenkiinnon kohteen lennoilla. Hän lukee sitä turvalappua kuin piru raamattua ja selostaa tunnin-parin ajan mitä pitää tehdä, jos hätätila iskee. Lopun ajan lennosta hän istuu pakkolaskuasennossa (eli pää polvien välissä) ja odottaa rysähdystä, koska vain sillä tavalla hän pääsee laskemaan hätätilassa laukaistavaa liukumäkeä. Tietysti minun lentopelkoni ei kamalan paljoa siitä asiasta tykkää, mutta nappulalla itsellään on hauskaa päteä jossakin ja samahan tuo on, miten aikansa lennolla kuluttaa kunhan ei potki edessä istuvan penkkiä.
San Antonion yön jälkeen ajetaan Baton Rougen kaupunkiin. Matkaa on taitettavana 750km ja kännykän kartan mukaan siihen menee kuusi ja puoli tuntia. Eli napakka ajopäivä edessä. Silloin minulla on aikaa kirjoittaa ja nuoriso saa leikkiä pädillä takapenkillä ihan sydämensä kyllyydestä ja kuski - noh -kuski ajakoon sydämensä kyllyydestä myös. Baton Rougen hotellin lähellä on ainakin yksi mielenkiintoiselta vaikuttava museo, jossa tullaan käymään. Me ollaan kerran aiemmin ajettu tuo sama pätkä, ja silloin ison tien varressa näkyi joko lentotukialus tai muu iso laiva. Paz jäi harmittelemaan, että meillä oli silloin hoppu ehtiä yöksi New Orleansiin (tai joku muu huono tekosyy) eikä päästy käymään katselemaan lähempää joko Baton Rougessa tai Mobilessa ollutta laivaa. Silloin, noin kuusi vuotta sitten Mobilen satamaan oltiin hinaamassa merellä sähköt kadottanutta matkustajalaivaa ja sen tuhansia kyytiläisiä, joten meillä taisi olla siitä syystä hoppu päästä alta pois, ennen kuin merisairaat tyypit vyöryivät maihin.
Baton Rougesta on vielä 1200km Cape Canaveralille, ja sitä pätkää en suostu yhdellä ajolla kulkemaan. Säästä, tähtien asennoista ja omasta jaksamisesta riippuen me yövytään Mobilessa, Tallahasseessa (paikkakunta, jonka nimeä ei voi sanoa ilman Remun imitoimista) tai jossain muussa matkan varrelle sopivasti osuvassa paikassa. Aikaakin meillä on neljä päivää ennen seuraavaa "oikeaa" tekemistä.
Mitä lähemmäs Orlandoa tullaan, sitä vähemmän tiedän tapahtumista. Ilmeisesti elämäni aurinko on varannut jonkun hotellihuoneen jostakin ja suunnitellut joko avaruuskeskuksessa, Disneyllä tai Universalilla käymistä. Päivämääristä en tiedä sen tarkemmin, muuta kuin että tammikuun kuudes meidän pitää olla rannalla liftaamassa laivan kyytiin. Risteily on varattu. Lähdemme Port Canaveralista Oasis of the Seas -laivaan seitsemän päivän risteilylle . Tuo paketti varattiin ystävän suositteleman - ja vuoden 2018 matkailuyritykseksi valitun We love cruises -firman kautta. Ja tämä mainos on ihan ilmainen, mutta on sata kertaa helpompaa (ja paljon edullisempaa!) antaa ammattilaisten suunnitella ja tingata reissu, itselle jää vain laskun maksamisen ilo ja luottamus siihen, että homma on hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Reitti paatilla on Orlando-Haiti-Jamaika-Meksiko-Orlando. Väliin mahtuu kolme meripäivää - edellisellä risteilyllä oli vain yksi meripäivä ja siinäkin oli 25 tuntia liikaa siihen laivaan. Ans´kattoo ny mitä tuo on.. Laiva on ainakin paljon isompi kuin männä kerralla ja minä olen luopunut siitä tavallisuuden tavoittelemisesta ja tiedän, että tekemättömyys saa mut kiipeämään pelastusveneeseen ja soutamaan maihin.
Paz on istunut illat perälauta sohvaan kiinni kasvaneena ja läppäri sylissä ja varaillut meille illoiksi aktiviteetteja tuon risteilyn ajalle. Pitkän avioliiton tuomalla varmuudella hän tietää, että ADHD-vaimon viihtymiseksi ei riitä rento hengailu reelinkiin nojaillen ja merimaiseman ihaillen. Ruokaa pitää saada tasaisin väliajoin ja sirkushuveja on oltava, muuten tilanne eskaloituu turhan nopeasti sähisemiseksi ja tiuskimiseksi. Mutta nyt on showpaikat varattu ja illoiksi on hommia. Onneksi nappula on kasvanut taas vuoden verran isommaksi, joten senkin puolesta ajanviete alkaa helpottumaan.
Meksikossa on se paikka, jossa pääsen toteuttamaan taipumuksiani ja heittämään unelman eettisestä matkustamisesta romukoppaan. Siellä nappaan pienen tytön kainaloon ja lähdemme polskimaan samaan altaaseen delfiinien kanssa. Tällä kertaa perheen miehenpuoli tiesi varautua minun salakavalaan suunnitelmaan ja aikoo varata itselleen vain sivustaseuraajan paikan. Viime vuoden Bahaman stopilla sain lykättyä koko sakin veteen hopeanuolten kanssa. En ole kamalan paljon saanut kiitosta siitä. Tässä taloudessa kun minä olen ainoa, jolla on uimataito. Se pienempi niistä uimataidottomista kyllä rakastaa vedessä polskimista ja kovasti mielellään painelisi mihin tahansa rapakkoon uiskentelemaan, syvyydestä tai muista turvatekijöistä piittaamatta. Isompi taas ei. Ei missään nimessä. Ei lähellekään vettä. Bahamalla tilanne meni siihen, että vaikka meillä oli kelluntaliivit päällä koko sakilla, minä sain silti kannatella sekä sitä kolmekymmentäkiloista iloista pärskyttelijää että tuota hieman isompaa, kauhusta kankeaa ja aivan-tällä-hetkellä-hukun-ja-tulen-syödyksi -tyyppiä.
Minä sen sijaan jään ihan suosiolla rannalle ruikuttamaan, kun isänsä vie nappulan kesäkelkkaradalle - Meksikossa sekin. Tässä perheessä kumpikin vanhemmista on oppinut omat rajoittuneisuutensa. Paz välttelee piikkejä - eli kaktuspuisto oli kauhistus - ja vettä. Minä puolestani pysyn mahdollisuuksieni mukaan kaukana kovasta vauhdista ja korkeista paikoista. Ja tuo meidän rakkauden hedelmä ottaa ilon irti kaikkialla, missä ei ole puluja tai muita röyhkeitä lintuja.
Laivan jälkeen ohjelma on auki. Tietty vuokra-auto on varattu niille parille päivälle, joiden aikana meidän on taitettava matka Orlandosta Miamiin, mutta ilmeisesti niille päiville ei ole vielä hotellivarauksia tai muitakaan juttuja suunnitteilla. Tai jos on, niin minulle niistä ei ole kerrottu. Tai jos on kerrottu, niin en minä niitä enää tässä vaiheessa valvomista muista.
Mutta takaisin matkaan. Tähän mennessä tapahtunutta:
Finnair on vaihtanut menomatkan Helsinki-Lontoon välin lentokoneen siihen uuteen, 350-sarjan koneeseen. Jos tuo olisi ollut tiedossa jo lentoja varatessa, me oltaisiin päräytetty menomatka business-luokassa. Nyt säästettiin muutama tonni sillä, ettei tiedetty. Vaikka lennämme kohtalaisen paljon, tuohon uuteen koneeseen ei olla aiemmin päästy ja odotan sitä innolla. Tyttö-riepu on kehitellyt itselleen uuden mielenkiinnon kohteen lennoilla. Hän lukee sitä turvalappua kuin piru raamattua ja selostaa tunnin-parin ajan mitä pitää tehdä, jos hätätila iskee. Lopun ajan lennosta hän istuu pakkolaskuasennossa (eli pää polvien välissä) ja odottaa rysähdystä, koska vain sillä tavalla hän pääsee laskemaan hätätilassa laukaistavaa liukumäkeä. Tietysti minun lentopelkoni ei kamalan paljoa siitä asiasta tykkää, mutta nappulalla itsellään on hauskaa päteä jossakin ja samahan tuo on, miten aikansa lennolla kuluttaa kunhan ei potki edessä istuvan penkkiä.
 |
| Lennon parasta viihdettä nuorison mielestä |
Ekalle illalle varasin hotelliin valmiiksi meille iltaruoan huoneeseen (ihana Hiltonin kännykkäsovellus!). Kartan mukaan me ajamme heti saapuessa Walmartin supercenterin ohi, joten eiköhän me kurvata sen kautta ja käydä nappaamassa autoevästä tuleville päiville & muuta tarpeellista tavaraa. Tänään uimakoulureissulla sijoitin Biltemaan 9,90 euroa ja ostin nappulalle korokeistuimen. Se tarjouspenkki oli niin edullinen, että sen voi hyvällä mielin jättää vuokra-autoon lähtiessä. Sama hinta maksettaisiin per päivä, jos vuokrattaisiin korokeistuin Hertzin kautta. Samanlainen penkki oli meillä mukana jo Lontoon reissulla syyslomalla, ja hyvin näytti nappulan ahteri siinä viihtyvän, vaikka etupenkillä oli hieman hiljaisempaa. Vasemmanpuoleinen liikenne piti mielen virkkuna ja aivot solmussa.
Dallasin toisen yön hotellin läheltä näyttää löytyvän sekä kuuluisa rakennus, josta JFK ammuttiin että akvaario, siinä sitten huutoäänestetään kumpi kiinnostaa enemmän. Minä tulen voittamaan.
Illan lätkämatsin areena, American Airlanes Center, on hotellilta reilun kilometrin päässä linnuntietä, mutta sillä perällähän ei pahemmin kävelemällä kuljeskella. Harjoittelin tänään julkisten liikennevälineiden käyttöä Dallasissa - mutta todennäköisesti me otetaan joko taksi tai Uber - tai joku ylihinnoiteltu auto, jota hotellista suositellaan. Edelleenkään en ole löytänyt tarpeeksi rumia Suomi-aiheisia pipoja, mutta viimeistään Helsinki-Vantaan kentältä ne on löydyttävä. Tietty olen alkanut vuosien, vuosien tauon jälkeen taas hiljalleen neulomaan ja virkkaamaan, mutta ne tuotokset ovat jopa liiankin rumia ihmisten ilmoilla pidettäviksi.
 |
| Sixth Floor Museum |
Illan lätkämatsin areena, American Airlanes Center, on hotellilta reilun kilometrin päässä linnuntietä, mutta sillä perällähän ei pahemmin kävelemällä kuljeskella. Harjoittelin tänään julkisten liikennevälineiden käyttöä Dallasissa - mutta todennäköisesti me otetaan joko taksi tai Uber - tai joku ylihinnoiteltu auto, jota hotellista suositellaan. Edelleenkään en ole löytänyt tarpeeksi rumia Suomi-aiheisia pipoja, mutta viimeistään Helsinki-Vantaan kentältä ne on löydyttävä. Tietty olen alkanut vuosien, vuosien tauon jälkeen taas hiljalleen neulomaan ja virkkaamaan, mutta ne tuotokset ovat jopa liiankin rumia ihmisten ilmoilla pidettäviksi.
 |
| Ne itse neulotut olisi tätäkin rumempia |
Austinin hotellin vieressä on kans Fogo de Chao -ravintola. Meitä saatetaan kiusaukseen nyt ihan urakalla ja monessa eri kaupungissa. Austiniin ei olla vielä keksitty mitään sen suurempaa aktiviteettia. Tarkoitus on nukkua siellä ja heti silmien auettua lähteä San Antoniota kohti.
Edelleenkään en ole saanut selvää, missä ja miten San Antonion hienoimmat ja kaikille avoimet uudenvuodenjuhlat pidetään. Mutta eiköhän me jostain nähdä edes raketti tai pari, itsenäisyyspäivän aikaan ne ainakin ammuskeli ilotulitteita pari päivää ennen h-hetkeä. Se uudenvuoden juhla on vielä niin alussa matkaa, että sisäinen kello voi olla tuhannen sekaisin ja turistit puoliltä öin unten mailla. Ja koska meillä on (kait vielä, en ole varma ehdinkö perua koko ravintolavarauksen kun yhtenä iltana mietittiin vaihtoehtoisia reittejä) varaus sinne Fogo de Chaoon aattoillalle, niin uni maistunee aika makealle sen ahtamisen jälkeen, paukkui ulkona tai ei.
San Antonion yön jälkeen ajetaan Baton Rougen kaupunkiin. Matkaa on taitettavana 750km ja kännykän kartan mukaan siihen menee kuusi ja puoli tuntia. Eli napakka ajopäivä edessä. Silloin minulla on aikaa kirjoittaa ja nuoriso saa leikkiä pädillä takapenkillä ihan sydämensä kyllyydestä ja kuski - noh -kuski ajakoon sydämensä kyllyydestä myös. Baton Rougen hotellin lähellä on ainakin yksi mielenkiintoiselta vaikuttava museo, jossa tullaan käymään. Me ollaan kerran aiemmin ajettu tuo sama pätkä, ja silloin ison tien varressa näkyi joko lentotukialus tai muu iso laiva. Paz jäi harmittelemaan, että meillä oli silloin hoppu ehtiä yöksi New Orleansiin (tai joku muu huono tekosyy) eikä päästy käymään katselemaan lähempää joko Baton Rougessa tai Mobilessa ollutta laivaa. Silloin, noin kuusi vuotta sitten Mobilen satamaan oltiin hinaamassa merellä sähköt kadottanutta matkustajalaivaa ja sen tuhansia kyytiläisiä, joten meillä taisi olla siitä syystä hoppu päästä alta pois, ennen kuin merisairaat tyypit vyöryivät maihin.
Baton Rougesta on vielä 1200km Cape Canaveralille, ja sitä pätkää en suostu yhdellä ajolla kulkemaan. Säästä, tähtien asennoista ja omasta jaksamisesta riippuen me yövytään Mobilessa, Tallahasseessa (paikkakunta, jonka nimeä ei voi sanoa ilman Remun imitoimista) tai jossain muussa matkan varrelle sopivasti osuvassa paikassa. Aikaakin meillä on neljä päivää ennen seuraavaa "oikeaa" tekemistä.
Mitä lähemmäs Orlandoa tullaan, sitä vähemmän tiedän tapahtumista. Ilmeisesti elämäni aurinko on varannut jonkun hotellihuoneen jostakin ja suunnitellut joko avaruuskeskuksessa, Disneyllä tai Universalilla käymistä. Päivämääristä en tiedä sen tarkemmin, muuta kuin että tammikuun kuudes meidän pitää olla rannalla liftaamassa laivan kyytiin. Risteily on varattu. Lähdemme Port Canaveralista Oasis of the Seas -laivaan seitsemän päivän risteilylle . Tuo paketti varattiin ystävän suositteleman - ja vuoden 2018 matkailuyritykseksi valitun We love cruises -firman kautta. Ja tämä mainos on ihan ilmainen, mutta on sata kertaa helpompaa (ja paljon edullisempaa!) antaa ammattilaisten suunnitella ja tingata reissu, itselle jää vain laskun maksamisen ilo ja luottamus siihen, että homma on hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla. Reitti paatilla on Orlando-Haiti-Jamaika-Meksiko-Orlando. Väliin mahtuu kolme meripäivää - edellisellä risteilyllä oli vain yksi meripäivä ja siinäkin oli 25 tuntia liikaa siihen laivaan. Ans´kattoo ny mitä tuo on.. Laiva on ainakin paljon isompi kuin männä kerralla ja minä olen luopunut siitä tavallisuuden tavoittelemisesta ja tiedän, että tekemättömyys saa mut kiipeämään pelastusveneeseen ja soutamaan maihin.
Paz on istunut illat perälauta sohvaan kiinni kasvaneena ja läppäri sylissä ja varaillut meille illoiksi aktiviteetteja tuon risteilyn ajalle. Pitkän avioliiton tuomalla varmuudella hän tietää, että ADHD-vaimon viihtymiseksi ei riitä rento hengailu reelinkiin nojaillen ja merimaiseman ihaillen. Ruokaa pitää saada tasaisin väliajoin ja sirkushuveja on oltava, muuten tilanne eskaloituu turhan nopeasti sähisemiseksi ja tiuskimiseksi. Mutta nyt on showpaikat varattu ja illoiksi on hommia. Onneksi nappula on kasvanut taas vuoden verran isommaksi, joten senkin puolesta ajanviete alkaa helpottumaan.
Meksikossa on se paikka, jossa pääsen toteuttamaan taipumuksiani ja heittämään unelman eettisestä matkustamisesta romukoppaan. Siellä nappaan pienen tytön kainaloon ja lähdemme polskimaan samaan altaaseen delfiinien kanssa. Tällä kertaa perheen miehenpuoli tiesi varautua minun salakavalaan suunnitelmaan ja aikoo varata itselleen vain sivustaseuraajan paikan. Viime vuoden Bahaman stopilla sain lykättyä koko sakin veteen hopeanuolten kanssa. En ole kamalan paljon saanut kiitosta siitä. Tässä taloudessa kun minä olen ainoa, jolla on uimataito. Se pienempi niistä uimataidottomista kyllä rakastaa vedessä polskimista ja kovasti mielellään painelisi mihin tahansa rapakkoon uiskentelemaan, syvyydestä tai muista turvatekijöistä piittaamatta. Isompi taas ei. Ei missään nimessä. Ei lähellekään vettä. Bahamalla tilanne meni siihen, että vaikka meillä oli kelluntaliivit päällä koko sakilla, minä sain silti kannatella sekä sitä kolmekymmentäkiloista iloista pärskyttelijää että tuota hieman isompaa, kauhusta kankeaa ja aivan-tällä-hetkellä-hukun-ja-tulen-syödyksi -tyyppiä.
Minä sen sijaan jään ihan suosiolla rannalle ruikuttamaan, kun isänsä vie nappulan kesäkelkkaradalle - Meksikossa sekin. Tässä perheessä kumpikin vanhemmista on oppinut omat rajoittuneisuutensa. Paz välttelee piikkejä - eli kaktuspuisto oli kauhistus - ja vettä. Minä puolestani pysyn mahdollisuuksieni mukaan kaukana kovasta vauhdista ja korkeista paikoista. Ja tuo meidän rakkauden hedelmä ottaa ilon irti kaikkialla, missä ei ole puluja tai muita röyhkeitä lintuja.
Laivan jälkeen ohjelma on auki. Tietty vuokra-auto on varattu niille parille päivälle, joiden aikana meidän on taitettava matka Orlandosta Miamiin, mutta ilmeisesti niille päiville ei ole vielä hotellivarauksia tai muitakaan juttuja suunnitteilla. Tai jos on, niin minulle niistä ei ole kerrottu. Tai jos on kerrottu, niin en minä niitä enää tässä vaiheessa valvomista muista.
Kommentit
Lähetä kommentti