Pois veden ääreltä

Kuka alkaa ekana painamaan t-paitoja, joissa lukee: " I survived Oasis 2019" Viisisataa ihmistä sairastui laivalla ja ainakin yksi maissa.

Aamu alkoi tavalliseen aikaan minun heräämisellä kuudelta. Sitten hiljalleen sain häiriköityä muun perheen hereille, kun kolisuttelin tavaroitani ja paiskoin ovia. Aamupalalla ei ollut oikein mitään järkevää tarjolla, mutta yritettiin syödä vähän, jotta jaksetaan jonottaa ulos laivasta. Pahin isku oli se, että värimuroja ei ollut tarjolla laisinkaan ja tyttö suutahti siitä koko maailmalle. Olimme olleet jo kuuden aikaan tiukasti kiinni laiturissa Cape Canaveralissa, poliisiveneet kiersivät laivaa tiukalla sihdillä ja aurinko nousi hiljalleen.

Vähän ennen yhdeksää jätimme hytin siivoajien ja tehopuhdistajien käsiin ja läksimme etsimään neloskannen Opal-teatteria, jossa meidän poistumisryhmän piti odottaa klo 9.45 asti ulostautumista. Kaksi kertaa meidät käännytettiin Opalin edestä pois, ennen kuin tottelimme kiltisti henkilökunnan ohjeita ja liityimme ulosjonottajien letkaan. Se jono ei ollut mikään pieni - seisonpa-tässä-hetken-jonossa-ennen-kuin-pääsen-ulos - vaan se kiersi laivan molemmat puolet ja mittaa jonolla oli useita satoja metrejä. Ei muuta kuin hännille vaan. Paz alkoi huolestumaan, että kannattaako meidän vielä laisinkaan jonottaakaan, kun olemme vasta ryhmässä 21 ja muut jonossa olivat ryhmiä 1-10, mutta tiukasti siinä seisottiin se yli tunti. Eikä kukaan laivalta poistuessa urputtanut meidän aikaisemmasta lähdöstä, ne halusivat porukan vain mahdollisimman tehokkaasti ulos, jotta pääsivät puhdistamaan paikkoja.

Ikinä ei maahantulomuodollisuudet ole käyneet yhtä nopeasti. Tyyppi vilkaisi meidän passeja ja toivotti tervetulleeksi takaisin. Laukutkin löytyivät kertahaulla ja pääsimme pihalle odottamaan Hertzin shuttlebussia. Käytin nappulaa kerran vessassa terminaalissa, koska hän alkoi haisemaan vähän epäilyttävälle. Hetken odottelun jälkeen bussi saapui ja pääsimme hakemaan alle aika näppärän auton - Cadillacin maasturi (miehenpuolella olisi tähän vielä tarkempia tietoja, mutta hän likoaa kylvyssä juuri nyt) yli kuuden litran koneella ja kaikilla mahdollisilla sähköherkuilla.

Navigaattoriin osoitteeksi Universalin huvipuisto - liput FastPasseineen oli taskussa ja päivän suunnitelmissa silkkaa iloa ja naurun kuplintaa ilman jonottamista. Kuplimista kyllä tuli, mutta väärästä päästä. Nappula alkoi takapenkillä oksentamaan. Se selitti sen aamun kärtyisyyden ja hiljaisuuden, mutta ei helpottanut meidän hommaamme yhtään. Auto parkkiin tien päälle, isä lähti siivoamaan pahimpia takapenkiltä (vieläkin minä olen sitä mieltä, että maailman fiksuin veto aikanaan oli naida mikrotukihenkilö, joka on entiseltä ammatiltaan autofixari eikä kavahda noita takapenkin yrjöjä. Tietysti oli siinä aika paljon rakkauttakin mukana. Toim. Huom.) Minä otin vakuutusyhtiön matkahätänumeron käyttöön ja aloin soittelemaan, mihin sairaalaan meidän tulee mennä & mitä tehdä tällaisessa tilanteessa. Luurin päässä oli kerrassaan valloittava ihminen, joka rauhoitti panikoivaa äitiä ja sanoi, että menkää kuule ihan minne vaan urgent care -klinikalle. Googlen löytämä lähin avoinna oleva paikka oli kymmenen kilometrin päässä. Sinä aikana nappula ehti vielä oksentaa pariin otteeseen vaatteensa läpimäriksi.

Nyt sitten tutustuttiin amerikkalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Hoitopaikka oli monen sairaalan kompleksissa oleva Arnold Palmerin lastensairaalan ensiapu. Saimme auton parkkiin ilmaiseen halliin, vaihdoimme nappulalle vielä kerran kuivat ja puhtaat vaatteet päälle ja läksimme ER-aulaan. Sisälle päästäkseen piti kävellä metallinpaljastimen läpi, siellä oli ihan oikea vartija, joka tarkisti sisään pyrkijät. Minä ja nappula pääsimme ihan ilman paljastimen läpi kulkemista, mutta isänsä piti tyhjentää taskut ja kulkea turvaportista. Vaikka minulla oli se iso olkalaukku, jossa olisin voinut kuljettaa vaikka mitä mukanani..

Sen jälkeen ilmoittautumisaulaan - hoitaja vastaanotti meidät lennosta, kyseli infot ja ymmärsi heti yskän, kun kerroin meidän olleen Oasis of the seasilla. Meidät ohjattiin toiseen huoneeseen, jossa tytölle annettiin lääketabletti (ilmeisesti he kysyivät, onko beibi koskaan saanut kjslkjfkdj-lääkettä - tuolta se ainakin kuulosti - ja minä vastasin tyylille uskollisena, että jeees jees - ihan kaikkeen). Sen jälkeen nappula punnittiin, hänelle laitettiin sairaalan ranneka ja hänen sydäntä kuunneltiin. Siinä sivussa täyttelin lappuja ja lippusia ja yritin soittaa vakuutusyhtiölle, että he lähettäisivät mahdollisimman pian virallisen maksusitoumuksen ja selitin mahdollisimman tarkasti nappulan oireita tältä päivältä ja lääketieteellistä historiaa.

Hoitajat saattelivat meidät eteenpäin sairaalan sisuksiin. Nyt pääsimme ilmeisesti sinne oikeaan ER-osastolle, koska se osasto oli niin kliseinen ja suoraan kuin mistä tahansa sairaalasarjasta. Aulassa oli pyöreä tiski, jonka takana oli fläppitauluja ja tietokoneita, hoitajia käveli edes takaisin vihreissä ja punaisissa asusteissaan ja lääkäreillä oli siniset vaatteet. Tyttö sai oman huoneen, jossa oli potilassänky, normaalit sairaalahuoneen varusteet (eli ekg-laite, tippapaikat ja muita sinne kuuluvia laitteita JA kauniita kuvia seinillä). Kaikkialla seinät oli maalattu kirkkailla väreillä ja lattialla oli tassun kuvia. Ja niitä hoitajia ja lääkäreitä oli suomalaisin silmin katsottuna paljon! Vaikka potilashuoneita - ainakin siinä aulassa - oli ehkä kuusi tai seitsemän, niin hoitajia oli tarpeeksi joka huoneeseen.

Nappulan luona kävi alussa kaksi hoitajaa, joista jälkimmäinen oli "oma hoitaja" hän kyseli nappulan tiedot taas uudestaan, ihasteli tytön Ryhmä Hau -hattua ja kuunteli sydäntä ja hengitysääniä. Sen jälkeen tuli ensimmäinen lääkäri, joka kyseli tytön lääketieteellisen taustan, kuunteli sydäntä ja hengitysääniä ja kehui Ryhmä Hau -hattua. Pariin kertaan hoitaja kävi kurkkaamassa huoneeseen ja kyselemässä vointia. Kun olin käyttämässä nappulaa huoneen wc-tiloissa niin sairaalan sihteeri kävi hakemassa isältään allekirjoitukset joihinkin papereihin (ilmeisesti vakuutushommia?) ja kehumassa tytön Ryhmä Hau -hattua. Olin saanut jo yhteyden vakuutusyhtiön matkahätänumeroon ja sieltä oltiin laittamassa meidän tietoja eteenpäin sairaalalle, mutta aikaa siihen saattaisi hieman mennä, koska nyt on kuulemma viikonloppu. Sitten tuli "oikea lääkäri", nuori ja komea  mieslääkäri (taas sairaalasarjaklisee!) joka kuunteli tytön hengitysäänet ja sydämen, tarkasti nappulan vatsan painelemalla, kyseli lääketieteellisen taustan ja kehui nappulan Ryhmä Hau -hattua. Hän lupasi kirjoittaa meille reseptin noista taikapillereistä, jonka nappula sai ekana vastaanotolla ja joka pysäytti oksentamisen kuin seinään. Hoitaja kävi tuomassa pullollisen sinistä Poweradea nappulalle ja nappula imi sitä kuin ei olisi koskaan sokerilientä nähnytkään.

Kun olimme odotelleet reilun tunnin verran sairaalalla, tyttö oli juonut aika mukavasti limsaa ja toivottavasti vakuutuspaperit olivat tulleet sairaalalle, hoitaja toi minulle reseptin ja sanoi, että jos vakuutusheebo on käynyt niin olemme kypsiä poistumaan paikalta. Luotan siihen, että isänsä allekirjoitti ne vaadittavat paperit ja me lähdimme sen suurempia kyselemättä etsimään lähintä Walmartia ja apteekkia. Ans´kattoo, pysäytetäänkö meidät rajalla ja haalataan maksamaan sairaalalasku vai menikö se niin kuin olisi pitänyt mennäkin? Mutta korkeita hintoja tuosta hoidosta en epäile yhtään, sen verran raskaasti henkilökuntaa oli paikalla suomalaisiin sairaaloihin verrattuna. Nyt testataan, miten meidän vakuutusyhtiö toimii, ollaanhan tässä maksettu aika monta vuotta tuota ympärivuotista matkavakuutusta, jonka pitäisi korvata myös saman perheen alle 16-vuotiaan mukana matkustavan hoitoa vaativat tapahtumat.

Walmart oli matkan varrella. Vein reseptin tiskille ja kerroin olevani typerä turisti, joka ei tiedä toimintaprotokollaa. Apteekin mamma sanoi, että jos meillä ei ole vakuutusta, niin lääke on aika kallis (121 taalaa 25 tablettia). Kortilla riitti vielä painetta lapsen lääkkeisiin, joten pyysin laittamaan ne valmiiksi. Sitten seuraava hidaste oli se, että en suinkaan saisi lääkettä heti mukaan, vaan että reseptin kanssa aikaa menee noin 25 minuuttia. Koska olin yhdessä maailman suurimmista kaupoista, niin uskoin, että saan sen ajan kulumaan pelkästään ruokatarvikkeita shoppailemalla. Niin apteekin henkilökunta jäi valmistelemaan reseptiä ja lääkettä ja minä lähdin pienen perheen kanssa ostelemaan ruokaa illaksi. Puolen tunnin kuluttua kävin kuuntelemassa asiantuntijan luennon, kuinka antaa lääke ja sen jälkeinen nesteytys, lunastin lääkkeen ja lähdimme ajamaan hotellille. Nappula ei ollut oksentanut enää kertaakaan, mutta naamasta näki, että olo ei ollut helppo. Ripuliin tuo lääke ei (valitettavasti) vaikuta laisinkaan.

Hotellille kirjautumisen jälkeen aloin etsimään netistä tietoa lääkkeestä ja kyllähän tätä ihan kotimaastakin saa. Suomessa sen tuntemattomuus johtuu pitkältä osin kalliista hinnasta - kymmenen tablettia maksaa hurjat 22 euroa.. Mutta jos se toimii noin hyvin, niin alan joka ainoalla lääkärireissulla kerjäämään tuota ja jatkossa se on aina mukana reissuapteekissa. Lisäksi soitin vielä varmistussoiton meidän luottolääkeihmiselle, johon luotan täysin näissä sairastamishommissa. Sain häneltäkin luvan antaa nappulalle tabletin, joten ei muuta kuin ääntä kohti vain. Nyt iltaa kohti käydessä nuoren naisen olo ilmeisesti alkaa helpottamaan, koska sipsit ja jell-O näyttää maistuvan eikä vessareissuja ole läheskään samaan tahtiin kuin aiemmin. Ehkä tämä tästä helpottaa. Nyt vain pitää toivoa, että Paz on välttynyt tältä pöpöltä, koska hän on ajovastuullinen koko matkan ajan enkä voisi edes kuvitella ajavani Cadillacilla Miamin lentokentälle kaksitoistakaistaista moottoritietä miljoonien muiden autojen kanssa.

Hotelli on kiva. Tai hotellin sijasta tämä on lomahuoneistokylä. Meillä on kaksikerroksinen huoneisto. Alakerrassa on wc, olohuone, keittiö ja pyykinpesuvärkit. Vintillä on kaksi makuuhuonetta omine kylpyhuoneineen. On oma, lintuverkolla suojattu piha ja palju pihalla. Paz kävi koeponnistamassa paljun, mutta minä ja nappula vielä pysytään pois siitä ihan vain yleisen turvallisuuden takia. Hintaa tällä yöllä on, mutta tässä tilanteessa tuo pyykinpesumahdollisuus on ehdoton! Huomisen hommat katsotaan sitten, kun nappulan kunto aamulla paljastuu.