Miamissa - kertausta ja uutta
Tavallaan minä odotan kotiin pääsemistä. Tyttö menee omaan sänkyynsä nukkumaan ja minä omaani. Kukaan ei ole kiskomassa peittoa tai survomassa raajaa selän alle - saan omia sen parisängyn puolikkaan, 80cm leveän läänin kokonaan itselleni ja köllötellä siinä rauhassa. Tavallaan taas en. Yhtään. On tosi mälsä lähteä pois auringosta ja lämmöstä ja alkaa murehtimaan pihan kolaamista, portaiden jäänpoistoa ja töitä.
Heikosti nukutun yön jälkeen (syynä oli juuri tuo edellä mainittu) keitimme huoneessa aamukaffet ja annoimme nappulalle aamupalaksi suklaakeksejä ja poweradea. Koska tuommoinen aamupala ei käy kuin yhdelle tästä perheestä (ja se ei ole lapsi tai mies) niin puimme kamat niskaan, otimme auton valet-parkista ja lähdimme seikkailemaan kohti 11 kadun dineria South Beachin puolelle. Sekin paikka oli jo entuudestaan tuttu edelliseltä reissulta, joten mitään paineita ei ollut. Auto kadun varteen parkkiin, kolikoita parkkimittariin ja menoksi. Saimme onneksi pöydän - tuo paikka on suosittu sekä meidän tumpeloturistien että natiivien keskuudessa - ja aimoannokset mättöä pöytään. Siellä kuultiin myös ensimmäisen kerran kunnolla suomen kieltä, kun joku kanssakansalaisperhe tuli samaan aikaan syömään.
Kun olimme maksaneet ja poistuneet ravintolasta Paz poikkesi vieressä olevaan kauppaan hakemaan tyttöselle aamupalamuroihin (huomiselle, joku raja tällä syömiselläkin) maitoa. Minä jäin pihalle odottamaan ja aloin siinä jutustelemaan tämän aimmin dinerissa olleen perheen isän kanssa joka oli samaan aikaan pihalla tupakalla. Tilanne ajautui nopeasti siihen, että hain autosta nappulalle määrätyt pahoinvointilääkkeet ja lahjoitin ne eteenpäin, koska tämän kolmilapsisen porukan tie oli vielä viemässä kohti Orlandoa ja heidän lomansa oli vasta alussa. Me emme tuota lääkettä saisi kotiin viedä, koska se on reseptilääke myös Suomessa ja koska nykyään olen hyvin, hyvin tarkka siitä ettei tullista mene yli sellaista tavaraa, joka ei saisi mennä. (Tilasin tässä vuosi sitten jenkeistä 3mg melatoniinia, koska en tiennyt, ettei sitä saisi. Nyt odottelen sakkoja lääkerikoksesta. Enkä ikunakuunanakuna enää tuo yhtään purnukkaa rajan yli ellen ole ihan varma, että sen saa tuoda ja jos minulla ei ole Salen henkilökohtaisesti allekirjoittamaa lupaa.)
Matka jatkui South Beachilta pohjoiseen rantareittiä. Ajettiin pohjoiseen ja ällisteltiin toinen toistaan hienompia Trump-rakennuksia ja muita korkeita taloja. Sitten takapenkki alkoi vinkumaan. Kyseessä oli joko Reima Räiskeen mukana eläminen (lapsekkaat tietää, Jonnet ei) tai sitten vessahätä. Koska vinkuminen koveni tasaisesti, ajoimme Forth Lauderdaleen (jälleen kerran tämän matkan tukikohtaan, Walmartiin) kaupan vessaan. Vessahommat hoidettiin, reilu sata taalaa säästettiin omiin ja nappulan vaatteisiin, ruokaan ja yhteen uuteen matkalaukkuun. Me ollaan vielä hetken ajan Finnairin silver-tasolla ja sen mukana on etu kulkea kahden ruumaan menevän laukun kanssa. Se etu on paluumatkalla käytössä, kun ruumaan menee viisi laukkua. Tosin yksikään niistä ei ole täynnä, vaan sellaisia sopivan pulleita. Mutta tässähän on vielä aikaa säästää vaikka mitä.
Lauderdalen jälkeen ajelimme takaisin hotellille. Pakkailtiin kamoja huomista varten vähän selkeämpään järjestykseen ja laitoin vielä kerran pyykkikoneen laulamaan. Sen jälkeen olimme ihan kypsiä illalliselle. Koska Paz on suunnistusvastuussa näissä isoissa kaupungeissa, hän johdatti meidät jonnekin rantaan josta pian kävelimme pois. Piripöhköt ja kerjäläiset ovat yhtä tärkeitä ihmisiä kuin muutkin, mutta minä en halua törmätä heihin tytön kannsa ollessani lomalla (tai töissäkään, jos sen voi jotenkin välttää). Hotellin lähellä oli Vapiano-ravintola, jonne poikkesimme illastamaan. Siellä käteen lyötiin paikan kortti, annettiin ruokalista ja meidän päästettiin ihan irti Italian herkkujen pariin. Kuudellakymmenellä taalalla syömistä pöytään ja mässäilemään. Nappula veti pisimmän korren sen paikan illallisella ja hänen ruokansa äänestettiin porukassa parhaimmaksi. Kun napa paukkui ja CVS-pharmasysta ostetut aurinkolasit polttelivat taskuissa, oli aika palata hotellille iltahommiin.
Lento kotiin lähtee huomenna vasta klo 21.45 ja auto pitää palauttaa 19.30 - eli meillä on aikaa ja tilaa matkalaukuissa vielä vaikka ja kuinka paljon. Minua polttelee päästä käymään jossain museossa ja Paz tahtoo vielä kerran Five Below -kauppaan - eiköhän molemmille harrastuksille ole vielä aikaa ja jotain unohtumatonta voi vielä tulla vastaankin. Yleensä meidän lomakirous on ollut se, että paras juttu löydetään viimeisenä päivänä. Joten innolla odotan, mitä huominen tuo tullessaan.
Heikosti nukutun yön jälkeen (syynä oli juuri tuo edellä mainittu) keitimme huoneessa aamukaffet ja annoimme nappulalle aamupalaksi suklaakeksejä ja poweradea. Koska tuommoinen aamupala ei käy kuin yhdelle tästä perheestä (ja se ei ole lapsi tai mies) niin puimme kamat niskaan, otimme auton valet-parkista ja lähdimme seikkailemaan kohti 11 kadun dineria South Beachin puolelle. Sekin paikka oli jo entuudestaan tuttu edelliseltä reissulta, joten mitään paineita ei ollut. Auto kadun varteen parkkiin, kolikoita parkkimittariin ja menoksi. Saimme onneksi pöydän - tuo paikka on suosittu sekä meidän tumpeloturistien että natiivien keskuudessa - ja aimoannokset mättöä pöytään. Siellä kuultiin myös ensimmäisen kerran kunnolla suomen kieltä, kun joku kanssakansalaisperhe tuli samaan aikaan syömään.
Kun olimme maksaneet ja poistuneet ravintolasta Paz poikkesi vieressä olevaan kauppaan hakemaan tyttöselle aamupalamuroihin (huomiselle, joku raja tällä syömiselläkin) maitoa. Minä jäin pihalle odottamaan ja aloin siinä jutustelemaan tämän aimmin dinerissa olleen perheen isän kanssa joka oli samaan aikaan pihalla tupakalla. Tilanne ajautui nopeasti siihen, että hain autosta nappulalle määrätyt pahoinvointilääkkeet ja lahjoitin ne eteenpäin, koska tämän kolmilapsisen porukan tie oli vielä viemässä kohti Orlandoa ja heidän lomansa oli vasta alussa. Me emme tuota lääkettä saisi kotiin viedä, koska se on reseptilääke myös Suomessa ja koska nykyään olen hyvin, hyvin tarkka siitä ettei tullista mene yli sellaista tavaraa, joka ei saisi mennä. (Tilasin tässä vuosi sitten jenkeistä 3mg melatoniinia, koska en tiennyt, ettei sitä saisi. Nyt odottelen sakkoja lääkerikoksesta. Enkä ikunakuunanakuna enää tuo yhtään purnukkaa rajan yli ellen ole ihan varma, että sen saa tuoda ja jos minulla ei ole Salen henkilökohtaisesti allekirjoittamaa lupaa.)
Matka jatkui South Beachilta pohjoiseen rantareittiä. Ajettiin pohjoiseen ja ällisteltiin toinen toistaan hienompia Trump-rakennuksia ja muita korkeita taloja. Sitten takapenkki alkoi vinkumaan. Kyseessä oli joko Reima Räiskeen mukana eläminen (lapsekkaat tietää, Jonnet ei) tai sitten vessahätä. Koska vinkuminen koveni tasaisesti, ajoimme Forth Lauderdaleen (jälleen kerran tämän matkan tukikohtaan, Walmartiin) kaupan vessaan. Vessahommat hoidettiin, reilu sata taalaa säästettiin omiin ja nappulan vaatteisiin, ruokaan ja yhteen uuteen matkalaukkuun. Me ollaan vielä hetken ajan Finnairin silver-tasolla ja sen mukana on etu kulkea kahden ruumaan menevän laukun kanssa. Se etu on paluumatkalla käytössä, kun ruumaan menee viisi laukkua. Tosin yksikään niistä ei ole täynnä, vaan sellaisia sopivan pulleita. Mutta tässähän on vielä aikaa säästää vaikka mitä.
Lauderdalen jälkeen ajelimme takaisin hotellille. Pakkailtiin kamoja huomista varten vähän selkeämpään järjestykseen ja laitoin vielä kerran pyykkikoneen laulamaan. Sen jälkeen olimme ihan kypsiä illalliselle. Koska Paz on suunnistusvastuussa näissä isoissa kaupungeissa, hän johdatti meidät jonnekin rantaan josta pian kävelimme pois. Piripöhköt ja kerjäläiset ovat yhtä tärkeitä ihmisiä kuin muutkin, mutta minä en halua törmätä heihin tytön kannsa ollessani lomalla (tai töissäkään, jos sen voi jotenkin välttää). Hotellin lähellä oli Vapiano-ravintola, jonne poikkesimme illastamaan. Siellä käteen lyötiin paikan kortti, annettiin ruokalista ja meidän päästettiin ihan irti Italian herkkujen pariin. Kuudellakymmenellä taalalla syömistä pöytään ja mässäilemään. Nappula veti pisimmän korren sen paikan illallisella ja hänen ruokansa äänestettiin porukassa parhaimmaksi. Kun napa paukkui ja CVS-pharmasysta ostetut aurinkolasit polttelivat taskuissa, oli aika palata hotellille iltahommiin.
Lento kotiin lähtee huomenna vasta klo 21.45 ja auto pitää palauttaa 19.30 - eli meillä on aikaa ja tilaa matkalaukuissa vielä vaikka ja kuinka paljon. Minua polttelee päästä käymään jossain museossa ja Paz tahtoo vielä kerran Five Below -kauppaan - eiköhän molemmille harrastuksille ole vielä aikaa ja jotain unohtumatonta voi vielä tulla vastaankin. Yleensä meidän lomakirous on ollut se, että paras juttu löydetään viimeisenä päivänä. Joten innolla odotan, mitä huominen tuo tullessaan.
Kommentit
Lähetä kommentti