Baton Rouge
160 cm leveä sänky minulle ja metrin mittaiselle. Ja silti en mahdu nukkumaan kuin 20 cm leveällä alueella ja silloinkin on pieni jalka kankun alla eikä peitosta tietoakaan. Yö ei mennyt hyvin ja rauhallisesti. Edellisen illan refluksikohtaus kummitteli vielä sekä kropassa että mielessä, tyttö vei kaiken peiton ja vuoronperään paleli tai oli liian kuuma. Sängyssä oli ylimääräisiä raajoja ihan väärissä paikoissa ja joka välissä pissatti tai janotti. Puoli kahdeksalta annoin periksi ja painelin ulkoiluttamaan silmäpussejani tupakalle. Tästä päivästä ei tulisi kirkas helmi päivien helminauhaan.
Perhe hereille ja aamupalalle. Hotellin käyttöasteen yllättävästä noususta johtuen aamupala oli tämän reissun huonoin. Otin sitten kahvin ja jogurtin, kompensoidaan nyt sitä eilistä ylensyömistä. Nappula suostui syömään yksivärisiä muroja ja isänsä nyt syö mitä vain - paitsi parsaa ja kukkakaalia, mutta niitä ei olisi tästä aamiaspöydästä löytynytkään. Pakkasimme laukut, kirjauduimme ulos ja lähdimme valumaan kohti Baton Rougea. Siellä meitä odottaa Hilton hotelli - kerrankin jotain muuta kuin tienvarsihotelli - ja toivottavasti hyvät yöunet. Mutta sitä ennen on taitettava vajaat 700km matkaa, joten maisema vaihtuu tämän päivän aikana. Onneksi nämä tiet on hyviä ja nopeita edettäviä.
Vaikka mulla on järjestelmäkamera lähes koko ajan käden ulottuvilla, valokuvia tulee otettua säälittävän vähän ja ne vähätkin nappaan yleensä kännykällä. Yritän vielä ryhdistäytyä, mutta tuo kuvien siirtäminen koneelle ja julkaisukelpoisien valkkaaminen on sen verran työlästä, ettei minun hermot tahdo kestää sitä hommaa. Päivä oli sitten täyttä ajamista. Välistä pysähdyttiin rest arealle tyhjennystauoille ja taas jatkettiin. Autossa oli terveelliset eväät, suklaakeksejä ja mehua nappulalle ja sipsejä & limsaa meille. Kuskille on päiviksi ladattu selkään tiikeribalsamilappu, koska hänen selkä alkoi vihoittelemaan jo ennen kotisuomesta poistumista. Ilmeisesti se lappu toimii, koska tuo jaksaa painaa kaasua monta sataa kilometriä kerrallaan. Muuta tekemistä automatkoilla ei ole, kuin bongailla hauskoja tienvarsikylttejä (we sue lawyers) ja availla erilaisia, muoviin pakattuja elintarvikkeita. Ristus, tätä jätteen määrää täällä.
Yksi asia, joka ihmetyttää, on nämä lipputangot. Täällähän on ihan ok laittaa USA:n lippu salkoon ja pitää sitä siellä 365 päivää vuorokaudessa. Nyt kuitenkin suurin osa lipuista, myös mainosliput, on laskettu puolisalkoon, enkä vielä ole muistanut udella keneltäkään paikalliselta, että miksi. Mutta eiköhän sekin päivä tule vastaan, että muistan kysyä syytä suruliputukseen. Liikenne on tutun jouhevaa, tietyöalueilla nopeusrajoitus on 60-65 mailia tunnissa, eli meidän nopeuksilla 100-110km/h. Jos mittari laskee siihen 65 mailiin tunnissa, niin rekat vetää ohi. Kotona jos rekka joutuu ohittamaan minut, tulee aina sellainen: "olen todella pahoillani, että joudut tähän hommaan" -olo, mutta täällä näillä veikkosilla ei ole nopeuden rajoittimia eikä yleensä omia rajoituksiakaan, joten liikenteen mukana huristelee vähän isompia ja vähän pienempiä kulkijoita. Henkilöautojen autokanta on - kuten arvata saattaa - hieman parempaa kuin kotona. Teksasissa oli todella paljon pick uppeja, monsterirenkailla ja ilman. Louisianan puolelle mennessä autot ovat enemmän sedaneita & SUV:eja ja hieman pienempiä.
Ruokailu hoidettiin tienvarsiravintolassa Cracker Barrelissa. Se on ketjuravintola, jonka yhteydessä on country-tavaraa myyvä lahjatavaraliike. Ruokailu ei mennyt ihan putkeen, tarjoilija kohelsi meidän tilauksen kanssa ja tyttö käyttäytyi kuin villipeto. Nopean välipysähdyksen jälkeen (jona aikana tosin ehti tulla pimeä) jatkoimme matkaa vielä reilun tunnin verran. Pysähdyimme vielä hetki ennen pelipaikoille saapumista tupakalle. Otimme ensimmäisen vastaantulleen rampin oikealle ja päädyimme joutomaalle. Kun kessua oli kiskottu tarpeeksi, heräsi vasta huoli: kuinka hemmetissä me pääsemme takaisin motarille? Pienen sekoilun (sisälsi mm. yksisuuntaista väärään suuntaan ajamista) jälkeen löysimme oikeaan suuntaan menevän tien ja sukelsimme sisään Baton Rougen kaupunkiin.
Yön majapaikkana meillä oli ihan oikea hotelli. Edelleenkin olen näemmä ollut Hiltonin naisia, koska siinä ketjussa oltiin nyt viides yö putkeen. Saimme auton Valet-parkkiin (nyt hävetti todella paljon jättää se toisen käsiin, koska vänkärin puolen lattia lainehtii roskia eikä takapenkkikään ole sen puhtaampi) ja kirjauduimme huoneeseen. NYT puhutaan asiaa, huoneessa oli parveke! Wohoo! Ei enää silmäpussien julkiulkoiluttamista! Ja meidän parvekkeen alapuolella virtasi Missisippi.
Vaikka tyttö oli vankasti sitä mieltä, että hän lähtee tästä iltauinnille, ei ammetta kummempaa ollut tarjolla. Mutta ilmeisesti hän sai siinä kroolattua tarpeeksi, koska jo yhdeksän aikaan illalla hän siirtyi tajuttomien osastolle ja me saimme isänsä kanssa viettää iltaa kahdestaan. Puoli kymmeneltä iltaa oli vietetty ihan tarpeeksi ja mekin pääsimme nukkumaan. Arvoin isän nukkumaan yhden yön nappulan kanssa 160cm leveässä sängyssä ja valtasin itse toisen samanmoisen ihan vaan itselleni. Edellisen yön paini oli vielä sen verran tuoreessa muistissa, että toista samanlaista en vaan ottaisi vastaan ilman väkivaltaa.
Perhe hereille ja aamupalalle. Hotellin käyttöasteen yllättävästä noususta johtuen aamupala oli tämän reissun huonoin. Otin sitten kahvin ja jogurtin, kompensoidaan nyt sitä eilistä ylensyömistä. Nappula suostui syömään yksivärisiä muroja ja isänsä nyt syö mitä vain - paitsi parsaa ja kukkakaalia, mutta niitä ei olisi tästä aamiaspöydästä löytynytkään. Pakkasimme laukut, kirjauduimme ulos ja lähdimme valumaan kohti Baton Rougea. Siellä meitä odottaa Hilton hotelli - kerrankin jotain muuta kuin tienvarsihotelli - ja toivottavasti hyvät yöunet. Mutta sitä ennen on taitettava vajaat 700km matkaa, joten maisema vaihtuu tämän päivän aikana. Onneksi nämä tiet on hyviä ja nopeita edettäviä.
Vaikka mulla on järjestelmäkamera lähes koko ajan käden ulottuvilla, valokuvia tulee otettua säälittävän vähän ja ne vähätkin nappaan yleensä kännykällä. Yritän vielä ryhdistäytyä, mutta tuo kuvien siirtäminen koneelle ja julkaisukelpoisien valkkaaminen on sen verran työlästä, ettei minun hermot tahdo kestää sitä hommaa. Päivä oli sitten täyttä ajamista. Välistä pysähdyttiin rest arealle tyhjennystauoille ja taas jatkettiin. Autossa oli terveelliset eväät, suklaakeksejä ja mehua nappulalle ja sipsejä & limsaa meille. Kuskille on päiviksi ladattu selkään tiikeribalsamilappu, koska hänen selkä alkoi vihoittelemaan jo ennen kotisuomesta poistumista. Ilmeisesti se lappu toimii, koska tuo jaksaa painaa kaasua monta sataa kilometriä kerrallaan. Muuta tekemistä automatkoilla ei ole, kuin bongailla hauskoja tienvarsikylttejä (we sue lawyers) ja availla erilaisia, muoviin pakattuja elintarvikkeita. Ristus, tätä jätteen määrää täällä.
Yksi asia, joka ihmetyttää, on nämä lipputangot. Täällähän on ihan ok laittaa USA:n lippu salkoon ja pitää sitä siellä 365 päivää vuorokaudessa. Nyt kuitenkin suurin osa lipuista, myös mainosliput, on laskettu puolisalkoon, enkä vielä ole muistanut udella keneltäkään paikalliselta, että miksi. Mutta eiköhän sekin päivä tule vastaan, että muistan kysyä syytä suruliputukseen. Liikenne on tutun jouhevaa, tietyöalueilla nopeusrajoitus on 60-65 mailia tunnissa, eli meidän nopeuksilla 100-110km/h. Jos mittari laskee siihen 65 mailiin tunnissa, niin rekat vetää ohi. Kotona jos rekka joutuu ohittamaan minut, tulee aina sellainen: "olen todella pahoillani, että joudut tähän hommaan" -olo, mutta täällä näillä veikkosilla ei ole nopeuden rajoittimia eikä yleensä omia rajoituksiakaan, joten liikenteen mukana huristelee vähän isompia ja vähän pienempiä kulkijoita. Henkilöautojen autokanta on - kuten arvata saattaa - hieman parempaa kuin kotona. Teksasissa oli todella paljon pick uppeja, monsterirenkailla ja ilman. Louisianan puolelle mennessä autot ovat enemmän sedaneita & SUV:eja ja hieman pienempiä.
Ruokailu hoidettiin tienvarsiravintolassa Cracker Barrelissa. Se on ketjuravintola, jonka yhteydessä on country-tavaraa myyvä lahjatavaraliike. Ruokailu ei mennyt ihan putkeen, tarjoilija kohelsi meidän tilauksen kanssa ja tyttö käyttäytyi kuin villipeto. Nopean välipysähdyksen jälkeen (jona aikana tosin ehti tulla pimeä) jatkoimme matkaa vielä reilun tunnin verran. Pysähdyimme vielä hetki ennen pelipaikoille saapumista tupakalle. Otimme ensimmäisen vastaantulleen rampin oikealle ja päädyimme joutomaalle. Kun kessua oli kiskottu tarpeeksi, heräsi vasta huoli: kuinka hemmetissä me pääsemme takaisin motarille? Pienen sekoilun (sisälsi mm. yksisuuntaista väärään suuntaan ajamista) jälkeen löysimme oikeaan suuntaan menevän tien ja sukelsimme sisään Baton Rougen kaupunkiin.
Yön majapaikkana meillä oli ihan oikea hotelli. Edelleenkin olen näemmä ollut Hiltonin naisia, koska siinä ketjussa oltiin nyt viides yö putkeen. Saimme auton Valet-parkkiin (nyt hävetti todella paljon jättää se toisen käsiin, koska vänkärin puolen lattia lainehtii roskia eikä takapenkkikään ole sen puhtaampi) ja kirjauduimme huoneeseen. NYT puhutaan asiaa, huoneessa oli parveke! Wohoo! Ei enää silmäpussien julkiulkoiluttamista! Ja meidän parvekkeen alapuolella virtasi Missisippi.
Vaikka tyttö oli vankasti sitä mieltä, että hän lähtee tästä iltauinnille, ei ammetta kummempaa ollut tarjolla. Mutta ilmeisesti hän sai siinä kroolattua tarpeeksi, koska jo yhdeksän aikaan illalla hän siirtyi tajuttomien osastolle ja me saimme isänsä kanssa viettää iltaa kahdestaan. Puoli kymmeneltä iltaa oli vietetty ihan tarpeeksi ja mekin pääsimme nukkumaan. Arvoin isän nukkumaan yhden yön nappulan kanssa 160cm leveässä sängyssä ja valtasin itse toisen samanmoisen ihan vaan itselleni. Edellisen yön paini oli vielä sen verran tuoreessa muistissa, että toista samanlaista en vaan ottaisi vastaan ilman väkivaltaa.
Kommentit
Lähetä kommentti