Rentous ja rauhallisuus - mitä ne ovat?

Hiki. Kuuma. Jano. Kiire.

Oulu-Helsinki lento meni mallikkaasti. Verenpainetta nosti ainoastaan se, että portin sijasta kone parkkeerattiin bussikuljetuspaikalle ja se nipisti jo ennestään tiukkaa (50 minuuttia vaihto, sisältää passintarkastuksen) aikataulua vielä ahtaammalle. Siispä me juostiin. Me juostiin niin että tanner tömisi ja ihmisiä lakosi edestä. Kiilasimme itämaiden ihmisiä ja taklasimme mummoporukkaa kuin heinää. Jossain välissä Paz teki sivuloikan ja nappasi lastenrattaat (siis ne lentokentän rattaat, ei kenenkään omia rattaita) tytön kulkupeliksi ja minä puolestani vein käsimatkatavarakärryt joidenkin poloisten, mutta ei läheskään yhtä kiireisten turistien nenän edestä. Painelimme puuskuttaen passintarkastukseen ja siitä samalla tahdilla, vessan ja tupakkakopin kautta, kohti vihonviimeistä porttia, mikä He-Va:lla on - eli portille 50. Kaikkeen sitä päätyykin, kun vanhaksi elää.

Hikisinä ja loppuun asti itsensä juosseina istahdimme A350-koneen businessluokkaan ja aloimme nauttimaan matkailusta. Mikäpä siinä oli olla, maisemat vaihtuivat ikkunan takana, matkustamon meteli oli paljon pienempää kuin muissa koneissa ja ehtoisat emännät pitivät huolta, että kaikki toiveemme täytettiin viimesistä piirtoa myöten. Mitään narisemisen aihetta ei ollut, paitsi että aamiainen tarjoiltiin vasta kun lentoa oli enää alle kaksi tuntia jäljellä. Ja vaikka me istuimme busineksessa, minä olin viimeinen joka sai valita lämpimän ja kylmän aamiaisen välistä. Nappulan kanssa sitten vaihdeltiin kylmän ja lämpimän syötävän välillä niin, että kumpikin sai mahansa täyteen itselleen paremmin sopivilla aineksilla. Äiti myös sai sen paljon kaipaamansa shampanjan lasista tarjoiltuna. Huono puoli tuossa lennossa oli se, ettei se kestänyt kolmea tuntia pidempään.

Ja sitten taas juostiin.

Jumalauta, mikä määrä juoksemista. Vaikka Finskin kone varmasti laskeutui aivan American Airlanesin koneen viereiselle portille, piti meidän rynnätä Ameerican Airlanesin transfer-tiskille passintarkastukseen (jonottamaan) ja turvatarkastukseen (jonottamaan) ja sen jälkeen takaisin - yllätys yllätys - viimeiselle mahdolliselle portille. Opastetauluilla lennon tilana oli teksti: "go to gate" ja mehän taas juostiin. Nuori, väsynyt ja vähän vihainen nainen oli suurimman osan ajasta todella ystävällismielinen ja jaksoi pistellä ennätysvauhtia kilometritolkulla, mutta loppuvaiheessa alkoi hänenkin kuntonsa loppumaan - meistä kahdesta aikuisesta puhumatta. Nappulasta löytyi myös uusi piirre, hän näemmä tykkää silitellä vieraiden miesten ahtereita ruuhkissa. Se on todella kiva huomata, kun edessä oleva herrasmies kääntyy vähän vihaisena katsomaan, että mikä hänen peppuunsa koskee ja näkee joko minut tai isänsä jos ei huomaa vilkaista alas metrin korkeuteen.. Minä valutin kaikki 15kg käsimatkatavaroita isälleen ja nappasin kakaran syliin. Sen lisäksi, että sylissä oli nyt yli 25kg lämmintä tyttöä, hän myös näppärästi peitti kaiken näkyvyyden eteenpäin. Siinä sitten mentiin sokkoina ja hikisinä ja lujaa, mutta muiden perälaudat saivat olla rauhassa.

Pääsimme ilman sydänkohtausta tai ahdistelusyytettä portille 42 vain huomtaksemme, että kone oli myöhässä. Iloisen amerikkalaisen tavan mukaan osa matkustajista ohjattiin sivummalle ja heidän laukkunsa pengottiin siinä kaiken kansan nähtävillä. Meitä ei siinä bingossa lykästänyt, vaan saimme rauhassa laskea sykettä ei-hengenvaaralliselle alueelle mukavilla lentoaseman penkeillä. Kohtahan edessä olisi taas istumista napakat kymmenen ja puoli tuntia. Helsingin paluukone lastattiin siinä lähistöllä ja me vaanittiin tilaisuutta hypätä AA:n kyytiin.

Finnairin 350-koneen lisäksi tälle reissulle tuli toinenkin uusi konetyyppi alle, eli boeing 777-300. Koneeseen meidät ladattiin etukautta. Siinä käytävää pitkin tampatessa huomasin, että tämäm koneen businessluokka näyttää aika lailla samanlaiselta kuin tuon Finskin ylpeydenaiheen - ainoastaan värimaailma on kaunista ruskeaa ja beigeä. Businessluokan jälkeen on puolenkymmentä riviä comfort-paikkoja, joilla on aavistuksen enemmän jalkatilaa ja paremmat kuulokkeet. Sitten tulee tämä karjavaunuosasto, penkit menee 3+4+3 (paitsi kaksi ensimmäistä riviä, joissa menee 2+4+2 ja jonka takia tämän karjavaunun kolmas rivi - eli tänään rivi 22 - on viheliäisin mahdollinen paikka - siinä saa syliinsä lentoemoja, ruokavaunuja ja satunnaisia ohikulkijoita. Arvaappa, mistä tiedän? T: Kat paikalta 22C)

Tällä hetkellä lennosta on kulunut noin neljä tuntia. Vieruskaveri (se isompi) yritti tirsata, mutta sain sen pidettyä väkisin hereillä keksimällä aina jotain pikkutehtävää. Mutta se pienempi, ikkunapaikalla istuva, on aivan tajuttomana sitkeästä vastustuksesta huolimatta. Kello on Suomessa kuusi iltapäivällä, olemme olleet hereillä aamukolmesta asti ja kun vielä maltetaan kikkailla tässä kuusi tuntia hereillä, niin voidaan pirteinä hypätä auton rattiin ja lähteä suunnistamaan kohti Walmartin supercenteriä iltapalan ostoon ja hotellille nukkumaan.

***

Kun kone pääsi maahan asti, alkoivat valloittavat maahantulomuodollisuudet. Tämäkin reissu on jälleen opettanut minulle sen, että valitettavasti olen perheestä se, joka ei kykene nukkumaan lentokoneessa. Kävelimme ensin automaateille selvittämään itsemme, ja koska Paz sai kohtalokseen tälläkin kertaa saada kutsun jatkokyselyyn, jonotimme noin tunnin verran haastatteluun. Itse kysely meni rutiinilla ja nopealla aikataululla jokaisen meidän passia koristaa taas uusi Yhdysvaltojen leima. Matkatavarat löytyivät kivuttomasti ja autovuokraamon shuttlebussin kyytiin päästiin tupakkatauon jälkeen vain pienellä juoksulla. Nyt juokseminen oli jo tuhat kertaa helpompaa, kun nappulan alla oli pyörätuoli. Onneksi Paz on jossain välissä hommannut Hertzin asiakkuuden, eikä meidän tarvinnut mennä tiskille jonottamaan autoa, vaan pääsimme kävelemään suoraan oikeaan parkkiruutuun ja lastaamaan Nissania kattoa myöten täyteen tavaraa. Nappula oli niin kuitti, että hän nukahteli joka välissä kun vauhti pysähtyi, minulla ei ole juurikaan muistikuvia auton vuokraamisesta tai sen jälkeisestä Walmart-käynnistä ja isänsä valittelee, että hänen silmänsä olivat ainoat jotka siinä vaiheessa enää liikkuivat. Naurettiin, että kyllähän tämä on parasta lomassa, päästä hyppäämään oudon auton rattiin oudossa kaupungissa pimeällä, nyt vain vesisade puuttui haastavuustekijöistä. Navigaattorikin sekoili aluksi, eikä me meinattu päästä lentokenttäalueelta pois, vaan rullailimme yksisuuntaisia väärään suuntaan muutamaan otteeseen kentän ympäri. Sakot tulee sitten perästä, jos on tullakseen.

Walmart oli iso. Ainoa asia, jolla saimme nuoren väsyneen naisen houkuteltua kauppaan oli se, että lupasimme hänelle kaikki mahdolliset lelut ja koko kaupan karkkivalikoiman. Kumpiakaan emme ostaneet, koska siinä vaiheessa väsymistä jalat ja silmät ei enää tehneet yhteistyötä. Mutta suklaakeksit onneksi paikkasivat tilannetta.

Matkustamista tuli muutamia minuutteja vaille täysi vuorokausi, kun kömmimme Embassy Suitesiin meidän kellon mukaan aamuneljältä - paikallista aikaa kuuden aikaan illalla. Huoneisto on juuri sitä hyvää Embassy Suitesin laatua, huoneessa on pöytä, sohva ja kahvinkeittomahdollisuus. Toisessa huoneessa on king size sänky ja kaikkea kruunaa ruskea kokolattiamatto. Mutta huoneet ovat siistejä ja tuo sänky ajaa aina asiansa. Siihen oli mukava päänsä painaa ja jokainen meistä taisi olla jo rem-unessa ennen kuin pää ehti koskemaan tyynyyn.